Olen pohtinut blogin aloittamista useaan otteeseen. Kerran olen jo rekisteröinyt blogiosoitteen, vain kirjoittaminen jäi. Nyt on sunnuntai ja netti kaluttu melkein tyhjiin, on pakko alkaa täyttää internetavaruuden tietovarastoja.

Taidan kirjoittaa kaikesta maan ja taivaan väliltä, toivottavasti jaksan jatkaa, etten lopeta heti. Vaikka kirjoitan todennäköisesti useasta aiheesta, taitaa kirjoitusteni pohjavire kulkea elämässä ja kuolemassa, kaiken tämän tarkoituksessa. Pohdinnassa siitä mitä elämä on nyt, miksi elämme ja kuolemmeko. Todennäköisesti tulen irvailemaan myös politiikasta, ahneudesta, pikkusieluisuudesta ja maailman kaikkien byrokraattien tarpeellisuudesta.

Viime vuosi on varmaan syy siihen, että nyt istun tässä ja aloitan blogiani. Vuosi oli aika kova kohtuuhuolettomalle ihmislapselle joka on pitänyt itseään onnellisten tähtien alla syntyneenä. En tällä tarkoita sitä, että elämäni olisi ollut liian helppoa, kyllä maailma on jaellut litsareitaan molemmille poskille. Kuitenkin tärkeimmät asiat ovat pysyneet hallinnassa ja tärkeimmät ihmiset kulkeneet rinnallani, vaikka se ei ole aina ollut heille varmastikaan helppoa. Välillä on ollut rahaa enemmän, välillä ihan liian vähän, useimmiten kuitenkin riittävästi. Katto on ollut pään päällä, auto persustan alla, ruokaa pöydässä ja varsinkin nuorempana piikki auki kapakassa liiankin usein.

Olen aina pohtinut elämän tarkoitusta ja uskonut johonkin suurempaan. minun puolestani tätä suurempaa on saanut kutsua jokainen ihan miksi haluaa. Minun suurempani kylläkin asustelee meren sinessä, kiven raossa ja puun kaarnan alla ja toivottavasti ihmisen sydämessä. Siinä olen ollut vastarannan kiiski kun virallisen kirkkomme mielestä tämä "kaikenolevanalkuunsaattaja" asustelee vain kirkkojen kellotapulien kätköissä, ja vain heidän kirkkonsa. SoNot sanoisi Nykänenkin jos osaisi englantia hyvin.

Välillä on maailmantuskani ja voimattomuuden tunteeni ajanut minut vapaaehtoistöihin varsinkin nuorten pariin. Usein kuitenkin luontainen laiskuuteni on estänyt minua tekemästä niin paljon kuin sisimmässäni olisin halunnut, tai olisi ollut suotavaa. Olen niin usein intoa puhkuen ja myötätunnon kyynel silmäkulmassa kimmeltäen päättänyt kantaa korteni kekoon hätääkärsivien puolesta. Kuitenkin useimmiten  seuraavana maanantaina on ollut liian kylmä, kuuma, on satanut tai ollut jotain muuta mielessä, ja suurin osa hyväätarkoittavista hommista on jäänyt kauniin ajatuksen asteelle. Paska minua.

Niin, viime vuosi. Ennen viime vuotta olin kokenut kuoleman lähelläni vain kerran. Rakas isoisäni kuoli syliini vuonna 2002. Asia oli kuitenkin ymmärrettävissä koska pappa oli jo 85-vuotias ja keuhkot täynnä syöpäsoluja. Mutta viime Toukokuussa olin poikani kanssa hammaslääkärissä kun puhelimeni soi. Vastasin siihen ja siellä oli isäni. Isäni aloitti lausumalla 14 vuotta minua nuoremman pikkuveljeni nimen. olin jo aikeissa lyödä puhelimen isäni korvaan sillä olimme riidoissa pikkuveljeni kanssa. Kuulin kuitenkin kuin usvan lävitse viestin, pikkuveljeni oli kuollut tapaturmaisesti. Ajanut autonsa ulos tieltä.

Aloin vollottaa, olimme kaupunginsairaalassa mutta hammaspuolella, joten muut asiakkaat ehkä ihmettelivät itkevää äijää, en tiedä sillä en huomioinut ympäristöäni. Sain soperrettua kouluikäiselle pojalleni että eno oli kuollut. poikani lohdutti ja halaili minua. Muistan kuinka ajattelin tuossa tilanteessa, että kyllä tämän kestää. Minulla on oma ydinperhe, puolisoni ja kaksi rakasta lastani. Silloin en osannut enkä varsinkaan halunnut ajatella mitä tapahtuisi jos menettäisin jonkun heistä. Ja tietysti, se mitä eniten pelkäsi, tapahtui. Pari kuukautta veljeni poismenosta menetimme poikamme, neljä päivää ennen hänen 13-vuotis syntymäpäiviään. Ja menetykset jatkuivat koko loppuvuoden 2009. Ei onnekseni enää aivan niin läheltä, mutta vierestä kuitenkin.

Nämä tapahtumat ovat saaneet minut pohtimaan omaa elämääni, ja elämää yleensäkin, sekä elämään niin läheisesti liittyvää kuolemaakin. Onhan kuolema ainoa varma asia jonka elämältä lahjaksi saamme. Kun lapsi syntyy, vetää hän ensimmäisenä tekonaan henkeä sisään ensimmäisen kouristuttavan kerran. Sen jälkeen tulee ensimmäinen uloshengitys, siitä alkaa myös kuoleminen. Ja viimeinen teko jonka me tässä maailmassa teemme, on viimeinen henkäys ulospäin.

Joo. Tässä vähän pohjaa tulevaan. Nyt alkaa helppo elämä. Yritän saada hieman ajatuksia pois surusta. Jos joku lukee niin jatketaan taas.